Juuri päättyvässä lukuvuoden 2. jaksossa esseitä kirjoittivat niin ensimmäisen vuoden opiskelijat kuin abiturientitkin. Abeilla kirjoittamistaitojen syventäminen on samalla kertauskurssi tuleviin äidinkielen ylioppilaskokeisiin. Merestä nousee sumu -esseessä abiturientti Helmi Yli-Tepsa pohtii, miten media vaikuttaa meihin.
Merestä nousee sumu
Turhautunut tyttö tietokoneensa ääressä, lukuisten elokuvien kuvauksia lukien. Mikä olisi kaikista kiehtovin ja mielenkiintoisin, sellainen, johon voisi sukeltaa, uppoutua kunnolla ja kadota hetkeksi? Yleensä sarjat ovat niitä, jotka vievät katsojan parhaiten mennessään, kuin mustekalan lonkerot, vetäen sukeltajan meren syvyyksiin. Tyttö valitsee sittenkin sarjan. Hän haluaa syvyyksiin. Haluaa vajota pohjaan asti. Pian kuitenkin jokin kiskoo hänet takaisin pinnalle, todellisuuteen. Sarja loppuu. Tyhjyys tunkeutuu tyttöön. Onneksi tyttö tietää, mitä tehdä. Hän täyttää tyhjyyden puhelimensa sovelluksilla, jotka vievät hänet takaisin mereen. Tyttö olen minä. Hän on myös moni muu. Liian moni.
Media tekee ihmeitä ihmismielelle, vangitsee sen niin nopeasti. Niin ovelasti, ettei sitä ehdi edes tiedostaa. Yhtäkkiä tajuaa olevansa jumissa. Tuntuu, kuin irtautuisi omasta kehostaan ja median maailma murtautuisi aivoihin, vallaten mielen ja jättäen jäljelle vain tyhjän katseen. Emma Ainalan taideteoksessa Sad online (2016) esiintyy kaksi naisoletettua henkilöä, jotka istuvat metsässä erilaisten älylaitteiden ympäröimänä. Molemmat henkilöt ovat uppoutuneet median selittämättömään maailmaan. He eivät näe, kuule tai ajattele todellisuutta. On vain lasittuneet katseet ja media. Heidät on vangittu. Vankeja ovat myös teoksessa esiintyvä kala sekä sammakko pyöreissä akvaarioissaan. Vankeudet eroavat kuitenkin toisistaan, nimittäin ihmiset saattavat olla omasta tahdostaan vankeina.
Uppoutuminen on pakokeino. Se on keino paeta todellisuutta, totuutta. Usein valheessa on helpompi elää, kun totuus on liian julma. Mika Waltari kirjoittaa näin, vuonna 1945 julkaistussa romaanissaan Sinuhe egyptiläinen: “Valheen ympärillä parveilevat näet ihmiset kuin kärpäset hunajakakun kimpussa ja sadunkertojan sanat tuoksuvat suitsutukselta hänen istuessaan karjanlannassa kadunkulmassa, mutta totuutta ihmiset pakenevat”. Romaanin katkelmassa päähenkilö Sinuhe puhuu kirjoitetuista teksteistä, jotka ovat kirjoitettu jumalien mairittelemiseksi tai ihmisten pettämiseksi uskomaan valhetta. Media on täynnä tällaista sisältöä. Arvovaltaisia ihmisiä ylistetään ja ihmisille valehdellaan lukuisten keinojen avuin. Mielestäni median voi ajatella kuitenkin myös yhtenä isona valheena. Se on oma maailmansa, epätodellinen maailma. Sellainen, johon piiloutua. Me ihmiset olemme niitä kärpäsiä, joista Waltari kirjoittaa. Parveilemme valheen ympärillä, nauttien ihanasta suitsutuksesta, fiktiosta. Sisällöllä ei edes ole väliä. Tämä käy ilmi Ainalan teoksessa, jossa monien laitteiden ruuduilla esiintyy vain epäselvää suttua. Suttu ja valheet kelpaavat hyvin, kunhan pääsee pakenemaan uuvuttavaa todellisuutta, painavine totuuksineen.
Tyydytys, mielihyvä, turva, niitä haluamme ja niihin pyrimme. Ne ovat niitä, joita lopulta himoitsemme. Waltari kirjoittaa, että Sinuhen mielestä ihmisillä on valtaa tiettyihin asioihin, kuten vihan tyydyttämiseen ja pelon pakenemiseen, mutta valta ei heitä säästä himosta ja pettymyksestä. Koen Sinuhen väitteen pitävän jokseenkin paikkaansa, ainakin himon ja pettymyksen osalta. Kun tyydyttäviä kokemuksia saa liian helposti ja nopeasti, tulevat aivot riippuvaiseksi mielihyvästä, dopamiinista. Riippuvuuden kasvaessa himo yltyy ja muuttuu hallitsemattomaksi. Ainoastaan mielihyvä, pakeneminen ja turva pystyy sen sammuttamaan. Nopea mielihyvä ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Sen päättyessä ilmaantuu jälleen tyhjyys ja pettymys, ylitsepääsemätön pettymys.
Mitä siitä seuraa, kun yhä useampi ihminen muuttuu Ainalan teoksen henkilöiksi? Mitä siitä on itse asiassa jo seurannut? Lisääntynyt masentuneisuus ja ahdistuneisuus, elottomuus, tunteettomuus. Mahtaako näiden ongelmien ja mediaan uppotumisen välillä olla vahva korrelaatio? Uskon todella, että on. Aluksi median imeminen itseensä tuntuu uudelta ja kiehtovalta, jopa huumaavalta. Pian se alkaa kuitenkin vaikuttamaan yksilön oikeaan elämään. Ihmisen uppoutuessa median maailmaan, todellisuus alkaa potkia yhä kovempaa kasvoille. Kaikki tuntuu yllättäen haastavammalta, raskaammalta ja raivostuttavalta. Stressi yltyy ja elämä on vain jatkuvaa suorittamista, pakkopullaa. Teknologian syövereissä, maailmassa, jossa ei tarvitse olla muuta kuin median loputtoman datan täyttämä lasittunut hahmo, on helppo viettää aikaa silloin, kun todellisuus kääntyy turhan tuskaiseksi.
Onko syvyyksissä hyvä olla, kun seurauksena on sumu? Vaikka media tuntuukin täyttävän tyhjyyden, tyhjentää se samanaikaisesti osan itsestämme. Elokuvat, pelit ja videot saavat päivittäin aikaan vahvoja tunnereaktioita ihmisille, jolloin todellisen arjen tapahtumat eivät enää nosta tunteita pintaan niin kuin ennen. Mikään ei enää hätkäytä samalla tavalla. Epätoivon ja himon sammuttaminen nopealla mielihyvällä on kuin tukahduttaisi eläväiset liekit sammutusnesteellä. Nämä liekit ovat tunteitamme. Niiden sammuminen tekee meistä elottomampia ja todellisuuskin muuttuu epätodellisemman tuntuiseksi. Elämä alkaa tuntua sumuiselta, ikään kuin mistään ei saisi kiinni, eikä mistään edes jaksaisi tarttua kiinni. Millään ei ole enää suurempaa merkitystä ja hiljalleen huomaa persoonallisuutensa katoavan.
Tyttö haluaa itsensä takaisin. Haluaa olla vielä se iloinen, eloisa ja herkkä lapsi. Hän toivoo, ettei olisi koskaan sukeltanut mereen. Sieltä on niin kovin tuskaisaa nousta takaisin sumuiselle pinnalle. Sukeltaminen on vienyt pienen osan tytöstä, joka muihin osiin yhdistettynä muodostaa tytön identiteetin. Hän haluaa olla kokonainen ja yrittää tehdä sen eteen töitä. Tyttö kirjoittaa esseen, joka on kasaantunut muiden rästitehtävien joukkoon. Hän saa sen valmiiksi. Nyt pinnalla on taas hieman helpompi olla, eikä himo sukeltamiseen olekaan enää niin suuri. Pienin askelin hän tekee elämästään mieluisampaa. Merestä kokonaan eroon pääseminen tuntuu kuitenkin miltein mahdottomalta. “Meri on niin täydellinen piilopaikka”, ajattelee tyttö, joka olen edelleen minä. Hän on myös moni muu. Liian moni.
Lue myös
